1.Kuningasten kirjan 19. luvusta löydämme profeetta Elian pakenemassa kuningatar Isebeliä, joka oli uhannut tappaa hänet. 1. Kun 19:1-2: ”Ahab kertoi Isebelille kaiken, mitä Elia oli tehnyt, myös sen, kuinka hän oli miekalla surmannut kaikki Baalin profeetat. Silloin Isebel lähetti sananviejän Elian luo ja käski hänen sanoa: ”Kohdatkoon minua jumalten viha nyt ja aina, ellen huomenna tähän aikaan ole tehnyt sinulle samaa, minkä sinä olet tehnyt heille!”. Kyseisestä tapahtumasta kerrotaan luvussa 18.  Elia rankaisi Baalin profeettoja, koska he pilkkasivat Jumalaa. Saman luvun lopussa kerrotaan, kuinka Elia sai kokea Jumalan ihmeen, kun Herra vastasi hänen rukoukseensa ja lähetti sateen pitkän kuivuuden jälkeen. Aiemmin luvusta 17 voimme lukea, että Elia sai olla todistamassa myös toista ihmettä, kun Herra herätti kuolleista Sarpatin lesken pojan, tämäkin vastauksena Elian rukoukseen.

Tälläisten ihmeiden jälkeen löydämme nyt siis Elian pakenemassa henkensä edestä: ”Elia pelästyi ja lähti pakoon pelastaakseen henkensä.” (Jae 3) Pelko sai hänestä otteen, lamaannutti hänet ja hän pakeni. Jae 4: ”Itse hän meni autiomaahan päivämatkan päähän. Hän istuutui kinsteripensaan juurelle ja toivoi itselleen kuolemaa. Hän sanoi: ”Jo riittää, Herra! Ota minun henkeni. En minä ole esi-isiäni parempi.” Jumala ei kuitenkaan hyljännyt Eliaa eikä jättänyt häntä yksin. Herra lähetti enkelin pitämään Eliasta huolta. Enkeli herätti hänet, käski hänen nousta ja syödä, jotta hän jaksaisi jatkaa matkaansa. Elia totteli ja syötyään hän jatkoi matkaa ja saapui Horebin vuorelle ja piiloutui taas, tällä kertaa luolaan. ”Siellä hän asettui yöksi luolaan. Yöllä Elia kuuli Herran äänen: ”Miksi olet täällä, Elia?” Hän vastasi: ”Hellittämättä olen taistellut puolestasi, Herra, kaikkivaltias Jumala, kun israelilaiset ovat hyljänneet sinun liittosi. He ovat hajottaneet alttarisi ja tappaneet profeettasi niin, että vain minä olen jäänyt jäljelle. Nyt he etsivät minua riistääkseen minultakin hengen.” (Jakeet 9-10)

Elia oli edelleen pelon ja kauhun vallassa eikä hän uskaltautunut ulos luolasta ennen kuin Herran ääni kehotti häntä siihen. ”Herran ääni sanoi: ”Mene ulos ja seiso vuorella Herran edessä. Herra kulkee sinun ohitsesi.” (Jae 11). Sen jälkeen kerrotaan, kuinka nousi ensin raju myrsky, joka kulki Herran edellä, sen jälkeen tuli maanjäristys ja vielä tulenlieska, mutta Herra ei ollut missään niistä. Viimein tuli hiljainen tuulen humina, ja silloin vasta Elia uskaltautui ulos. ”Kun Elia kuuli sen, peitti hän kasvonsa viitallaan, meni ulos ja jäi seisomaan luolan suulle. Ääni sanoi hänelle: ”Miksi olet täällä, Elia?”  Vieläkään Elia ei pelkonsa  takaa näe Jumalan mahdollisuuksia, vaan hän toistaa pelkonsa siitä, että vihollinen vaanii häntä riistääkseen hänen henkensä. Silloin Herra kehottaa Eliaa palamaan samaa tietä, joka hän oli tullut ja Hän antaa myös Elialle uuden tehtävän. (Jakeet 14-16)

Kuinka usein löydämmekään itsemme Elian tilanteesta. Huolimatta siitä, että olemme kokeneet elämässämme monia Jumalan ihmeitä, voimme joutua tilanteeseen, jolloin kaikki tuntuu olevan menetetty. Vihollinen uhkaa meitä tavalla tai toisella, koemme ahdistusta, vihaa ja pelkoa ja pakenemme. Pelko on sielunvihollisin pahin ase uskovia kohtaan. Pelko lamaannuttaa ja saa aikaan pakokauhua. Pelon alla menetämme kykymme ajatella selkeästi, ja pelko karkottaa uskon ja luottamuksen Jumalan auttavaan voimaan. Elian tavoin me kuvaannollisesti lymyämme kinsteripensaan alla ja toivomme itsellemme kuolemaa. Kaikki tuntuu olevan menetetty eikä tulevaisuudessa näy mitään hyvää. Vihollinen väijyy joka puolella ja etsii meitä tuhotakseen meidät.

Rakkaus on kuitenkin voimakkaampi kuin pelko. Herra ei jätä meitä kuten ei jättänyt Eliaakaan. Hän seuraa ja tarkkaa meidän vaellustamme ja haluaa ojentaa auttavan kätensä. Rakkaudessaan ja armossaan hän haluaa ilmestyä meille. Hän ei kuitenkaan tule myrskyssä, ei maanjäristyksessä ei tulenlieskassa. Ne ovat vain ikään kuin merkkejä siitä, että Herra kulkee meidän ohitsemme. Näemme ja kuulemme näitä merkkejä, mutta hän ei ole niissä. Hän ilmestyy hiljaisessa tuulen huminassa. Usein kuulemme tämän hiljaisen huminan vain silloin, kun olemme kaukana kaikesta häiritsevästä hälystä ja vasta myrskyn mentyä ohitse. Ehkä parhaiten kuulemme sen yksinäisyydessä kuten Eliakin luolassa. Kaukana ihmisistä, kaukana kaikesta häiritsevästä, kaukana vihollisesta.

Pelon vallassa Elia lähti omille teilleen. Jumala salli hänen tehdä sen ja seurasi hänen kulkuaan. Hän kuitenkin käski Elian palata samaa tietä takaisin, ja sen jälkeen antoi hänelle tehtävän. ”Herra sanoi hänelle: ”Lähde takaisin samaa tietä, jota tulit, ja mene autiomaahan lähelle Damaskosta. Voitele sitten Hasael Syrian kuninkaaksi. Israelin kuninkaaksi voitele Jehu, Nimsin poika, ja seuraajaksesi profeetan tehtävään Elisa, Safatin poika, joka asuu Abel-Meholassa.” (Jakeet 15-17). Omille teille lähteminen on usein vaarallista ja rasittavaa. Se on kuin erämaassa taivaltamista, kuten Elialla. Jumala palauttaa meidät takaisin samaa tietä, jota olemme pakomatkallamme kulkeneet. Vasta sen jälkeen hän voi antaa meille uusia tehtäviä.

Sielunvihollinen riehuu maailmassa haluten tappaa ja tuhota kaiken. Jumala on kuitenkin armosta rikas ja rakkaudessaan hän tahtoo kohdata meitä. Hän ilmestyy meille juuri silloin, kun elämässämme on vaikeaa ja koemme itsemme epäonnistuneeksi ja hyljätyksi. Rukoilkaamme itsellemme kuulevia korvia, että kuulisimme sen hiljaisen huminan, joka seuraa myrskyä, maanjäristystä ja tulenlieskaa. Siinä ilmestyy meille Herra.

Maritta Korkatti