Arkistot päivämäärän mukaan: 1.10.2017

Paimensana lokakuu 2017

Pesun tarpeessa

Känny soi, Toivo soitti, olisiko Paimensanaa, vaikka uusiksi joku vanha, ehkä se tiskipöytä olisi hyvä. Muisti pettää, en muista moista, en jaksa hakea, ajatus kuitenkin jää elämään.
Suomalainen Messu kaikuu korvissa, uusintana, kuuleminen tärkeää,
senhän todistaa jo Sanan lause:Usko tulee kuulemisesta.

Jumalakin kuulee, rukouksia, hätähuutoja, taakkojen kuormittamia ihmisiä, minua, sinua, meitä kaikkia. Kuulee, ymmärtää, on rinnalla, kantaa taakkoja, elämäämme, edeltäkäsin.
Joku sanoi minulle; en ole uskossa, en usko Jumalaan, Jeesukseen. Minkäpä minä sille, ajatus, surun kera, häivähti rinnassani. Mietititytti, noinko huono on todistukseni ollut, enkö ole osannut kertoa Jumalasta, elää todeksi vakaumustani. Sitä miettinee moni muukin, ystävän, puolison, sisaruksen tai vanhemman, kenties lapsenkin roolissa tätä elämää eläessään.

Mitä moiseen vastaisin, huokaus, kenenpä muunkaan kuin Jumalan puoleen, niille kuuleville korville, kuulevalle sydämelle. Ei edes Jumalaan uskoa, kuinka voi maailman Luojan hyljätä, kuinka voi hyljätä Hänet, joka punoo ihmisen kokoon. Piti kysyä, mistä tuo Jumalan kieltäjä uskoi maailman tulleen, meidän kellontarkan aikamme, sekunnit, minuutit, tunnit, vuorokaudenajat, vuodenajat, sadonkorjuuajankin, vaikkapa se onkin tänä vuonna tavallisuudesta poikkeava.
Sanoinpa vielä siitäkin, joskus kun ihmiseltä uupuu Jeesuksen sisäinen tuntemus, se on verrattavissa tilanteeseen, että kun tietää maallamme olevan presidentin, vaikkei tunnekkaan häntä henkilökohtaisesti. Presidentti kaukainen hahmo, jolla valtaa, en tunne henkilökohtaisesti, silti en voi kieltää hänen olemassaoloaan, kuvan voi tunnistaa tai ehkä jos tulisi vastaan sattumalta, tuntisiko sittenkään?

Kuinka samankaltaista onkaan Jumalan tunteminen, kaukainen hahmo, josta ehkä uskontotunnilla tai jossain kristityssä tilaisuudessa puhutaan, hahmo, jolle emme voi muodostaa kasvoja. Voimmeko mekään, joille Jumalan tunteminen merkitsee jotain, tunnistaa Häntä, itsessämme, toisissa, lähimmissäkään, elämän vaikeuksien keskellä, taivaan vaietessa.

Riittääkö Sanan antama luettu, kuultu tieto pitämään yllä uskoa, toivoa, kantamaan elämään henkilökohtaisten vaikeuksien keskellä, millainen perustus uskolla on?
Jeesuksen Kristuksen sisäinen tuntemus, tässä saviastiassa, päivän -käytön- tai pesuvälin likaamassa astiassa. Kuinka sen voisi saada näkymään ulospäin, loistamaan rakkautta niin, että se näkyisi ilman erikoisia konsteja, turhia klumeruuja, ilman, että tulee lyötyä Raamatulla päähän.

Niin, ehkäpä olen pesun tarpeessa, taivaallista puhdistusta vailla jälleen kerran. Psalminkirjoittajakin rukoilee, enkä voi kuin yhtyä noihin sanoihin: ”Puhdista minut isopilla, että minä puhdistuisin, pese minut, että minä lunta valkeammaksi tulisin.” (Ps. 51:7) Rukous johon Jeesus vastaa omalla laillaan, omalla tavallaan, ajallaan. Sanan lupauksen mukaisesti Joh. 6:37: ”Kaikki, minkä Isä antaa minulle, tulee minun tyköni; ja sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos.”

Kaija Laukkanen